I don't know

Päivät lipuu ohi, viikot, kuukaudet, vuodet.
Enkä ole saanut elämälläni mitään aikaan.

Enkä mä tunne itseäni. Kaikki on ihan sekaisin.
En tiedä miltä musta tuntuu, vai tuntuuko miltään. Pää vasta sekaisin onkin.

Kirjoittaminen ei suju.
Mikään ei oo niinkuin pitäisi, vaikka kaikki on niinkuin ennenkin.

Juoksija lähtökuopissaan

Välillä mun päässä käy ajatus,
että pitäisikö hakea "ammattiapua".

Joku jolle puhua tästä ahdistuksesta.
Mutta sitten mä tajuan, etten tarvitse sellaista.
Mulla pitäis olla kaikki hyvin.

En viiltele. En kuitenkaan väitä etteikö mielessä välillä kävisi.
En oksenna-paastoa-ahmi-oksenna enää. Kerran kahdessa kuukaudessa saatan oksentaa. Kokeilla vielä.
En ajattele itsemurhaa. Tämä on totta.

Mä vaan tunnen olevani niin yksin.
Ja haluaisin viiltää. Hetken kadota siihen ajatukseen, että sattuu fyysisesti.

Mulla on ollut kyllä tekemistä.
Oon nähnyt kaveria tosi paljon ja mulla on ollut hauskaa.
Tunne että en ehkä olekkaan niin yksin.

Tää on taas rankka ilta.
Ei ketään kelle puhua, vaikka välillä luulen niin.

Mitä vittua teen jos meen palasiksi?

Fighting with myself

Muhun iski yhtäkkiä kaikki se ahdistus,
mitä yli kaksi vuotta sitten tunsin.
Kaikki se epätoivo. Pelko.
Ja se tunnottomuus.
Tiedättekö, kun tuntee kaikki kamalat tunteet muttei silti mitään?

En tiedä oonko ikinä kiittänyt poikaystävääni siitä,
mitä kaikkea se mun eteen teki, kuinka se jaksoi.
En myöskään ole varma, olenko koskaan pyytänyt anteeksi,
joitakin asioita jotka se teki, jotka nyt ymmärrän olleen sille helvetin vaikeita.

Mulla on myös paljon pimeitä kohtia tuolta ajalta.
Kuten kahdeksannelta luokaltakin.
Mutta reilun kahden vuoden takaiset tunteet, mä en välillä pääse niistä eroon.

Muistan jotain ja samalla muistan sen tunteen mikä silloin oli,
tällä kertaa muistin tapahtuman, jolloin olin epätoivoinen, ahdistunut ja tuskissani.
Ja halusin kuolla.
Mä tunnen noi tunteet täysin samalla tavalla juuri nyt,
enkä tiedä miten oon ikinä voinut kestää niitä.
Ainoa asia millä kestän nyt, on kokoajan miettiä, että mikään ei ole niinkuin silloin, ei mikään.

En halua muistaa tätä aikaa ollenkaan, mulle ei riitä sumuiset kohdat,
joista en ole varma onko ne tapahtuneet vai ei.

Mä haluan unohtaa. Kokonaan.

It never gets easier

Oon kokoajan väsynyt ja sattuu kaikkialle.

Meen kuudelta nukkumaan ja herään kahdelta.
Juon kahvia ja olen koneella.
Käyn tupakalla ja palaan koneelle.

En jaksa raahautua suihkuun.
En jaksa kävellä alle kilometriä kauppaan hakeakseni ruokaa
ja lisää maitoa kahviin.

Rintaan sattuu kokoajan,
pientä kipua ja välillä isompaa.

Mä vaan itken kun musta tuntuu, että voisin tappaa itseni,
vaikken halua enkä saa ja se ei oo vaihtoehto,
mitä voin tehdä tälle ololle.

At the end of the day, I feel love, everyday

Ahdistaa. Surettaa. Masentaa. Väsyttää. Turhauttaa.
Ei tunnu miltään.
Silti on ihan hyvä olo, kaikki on ihan hyvin.

En tiedä mitä tunnen.
Se pelottaa mua.

Ainoa tunne, jonka tunnistan,
on helvetin syvä rakkaus tota miestä kohtaan.

But the wounds become a scar

Useimmat ei ymmärrä. Ei vaan tajua.
Yrittääkö ne edes? Pitääkö ymmärtää?

En mä ole viiltänyt.
Enkä ajatellutkaan viiltää. On vaan ikävä sitä tunnetta, sitä helpotusta,
jota se ei kuitenkaan ole. 

Hukun omaan mieleeni, en tiedä mitä ajatella.
Haluaisin, että poikaystävä olisi kotona, jos saisin vaikka puhuttua.

Mutta en osaa sanoja.

I don't know what I feel anymore

On ollut hiljaista,
on ollut paha olla,
olen vetänyt liikaa kännejä
ja itkenyt liian monta kyyneltä.

Öisin en saa unta,
päivisin väsyttää,
ruoka kuulostaa oksettavalta,
mutta jotain on syötävä (ei ole).

Ei enää kiinnosta mikä olo mulla on,
tai mitä mulle käy.

Take this mess out of me

Musta tuntuu taas että mä sekoan,
etten halua tuntea mitään,
mä mennä suoraan pohjalle,
sinne oon kuitenkin vajoamassa.

Mua on itkettänyt koko päivän.
Mä rakastan katsoa Frendejä,
nyt itken niitä katsoessa kun oon niin epätoivonen.

Mä näen vaan mustaa.

En jaksa olla selvinpäin.
En jaksa tuntea nälkää.
En jaksa olla kunnossa ja sitten taas en.
En jaksa olla vitullinen epäonnistuja kaikessa.

"Pidätsä itteäs viel useinki liian lihavana?
Ootsä jo päässy yli viiltelystä ja oksentamisesta, et kai haluu tehä niitä enää?"

Stand near to me, don't look

Mä en jaksa pelätä enää
etten riitä,
tuntuu ettet sä halua mua,
enkä uskalla kysyä, en halua tietää.

Silmissä vilisee sinä,
alasti,
jonkun toisen kanssa,
te kietoudutte toisiinne ja se tyttö on niin vitun kaunis,
mä saan tietää,
ja haluan kuolla,

MÄ EN VITTU JAKSA ENÄÄ PELÄTÄ TÄTÄ,
ET OO ANTANUT SYYTÄ

Mutta kun mä oon niin vitun ruma
ja ällöttävä,
liian iso, läski,
liian pienet tissit,
olemattomat, vittusaatana.

Haluan että sä olet lähellä,
haluan sun koskevan, katsovan
älä siltikään, et kuitenkaan pidä siitä mitä näet tai tunnet.

It's killing me

Juhlin perjantaina.
Olin iloinen koko illan,
en juonut liikaa,
vaan just tarpeeksi.

Kunnes veli ei enää isänsä takia
pystyny kattomaan mua,
koska oon omani menettänyt.

Viimeyö oli helvettiä,
en saanut unta,
ajattelin kaikkea,
meinasin seota,
nukuin pari tuntia,
heräsin ja halusin kuolla.

Nyt oon vaan surullinen.

No words today

Kristallivirran reunalle jätti sydämen

Mä vaan mietin ja mietin,

miksi en osaa olla kuin ihmiset on.

Pitäisi olla töitä,

pitäisi syödä oikein,

nukkua tarpeeksi,

olla sosiaalinen muttei liikaa,

pitäisi ja pitäisi,

yrittää edes.

Eksyksissä elämässä,

väärällä tiellä, 

harhaanjohdetulla suunnalla,

vittu hakekaa mut takaisin ja opettakaa elämään.

Ja antakaa mun unohtaa.

Muistot hakkaa ja paloittelee mua,

kaipaus raiskaa sydäntä,

enkä kestä.

You're not who you wanna be

Näin viimeyönä unta eräästä bloggaajasta,
oli outoa herätä,
hän oli niin lähellä, pienenä ja surullisena,
enkä voi muutakuin toivoa, että hän selviää.

Olo on ollut outo.
Vaikka hymyilen, en hymyile.
Hölmöilen, teen itsestäni naurattavan, nauran, riehun,
olen oma tyhmä itseni,
en silti tee mitään mitä oikeasti tunnen.

Haluan poikavartalon.

Katse peiliin, itkuisiin silmiin

Mä löydän itseni selaamasta vanhoja kuvia,
yhä uudelleen
ja uudelleen,
kaksi ääntä huutaa mun päässä

poista ne
et sä niitä voi poistaa

Enkä mä poista,
vaikka syvä itseinho valtaa mut
täyttää mut,
olin niin paljon laihempi.

Miksi jatkaisin

Ulkona on taas niinkuin mun mielessäni.
Sadepisarat alkavat tippua taivaalta,
pahaa aavistamatta,
"ei tästä mitään pahaa synny".

Kunnes ne ovat kerääntyneet isoiksi lammikoiksi,
noroileviksi puroiksi,
kuin huomaamatta.

Ilma on painava ja harmaa.

Mietin kuolemaa,
mutta en ole tappamassa itseäni.

Pikimustat tähdet tuijottaa takaisin

Olen elämässä eksynyt, tyhjän päällä, ihmisten keskellä.

Välillä tuntuu, kuin minua ei olisi.

Tiedätte varmaan, kun puhun liikaa näkemisestä,

kuulemisesta,

liikaa tuntemisesta tai siitä pahimmasta - ei minkään tuntemisesta.

Kun pystyt sanomaan parhaalle ystävällesi kaikkein myrkyllisimmät sanat,

eikä se tunnu miltään,

pystyt satuttamaan itseäsi,

eikä se tunnu miltään,

pystyt huutamaan perheellesi ettet välitä heistä,

eikä se tunnu miltään.

Vaellan elämässä vailla päämäärää,

miettien,

miten joskus pystyin olemaan niin tunteeton.

Ja aina välillä, se olisi niin helppoa,

hypätä takaisin siihen aikaan,

kun mikään ei sattunut, kukaan ei voinut repiä sitä suojakuorta irti, kukaan ei päässyt läpi - paitsi vasta muutaman vuoden päästä.

Ja silloin mikään muu ei sattunut niin paljon,

kuin tunteminen,

se tunneaalto joka iski kipuna, kaipauksena, tuskana, suruna ja vihana.