mitä yli kaksi vuotta sitten tunsin.
Kaikki se epätoivo. Pelko.
Ja se tunnottomuus.
Tiedättekö, kun tuntee kaikki kamalat tunteet muttei silti mitään?
En tiedä oonko ikinä kiittänyt poikaystävääni siitä,
mitä kaikkea se mun eteen teki, kuinka se jaksoi.
En myöskään ole varma, olenko koskaan pyytänyt anteeksi,
joitakin asioita jotka se teki, jotka nyt ymmärrän olleen sille helvetin vaikeita.
Mulla on myös paljon pimeitä kohtia tuolta ajalta.
Kuten kahdeksannelta luokaltakin.
Mutta reilun kahden vuoden takaiset tunteet, mä en välillä pääse niistä eroon.
Muistan jotain ja samalla muistan sen tunteen mikä silloin oli,
tällä kertaa muistin tapahtuman, jolloin olin epätoivoinen, ahdistunut ja tuskissani.
Ja halusin kuolla.
Mä tunnen noi tunteet täysin samalla tavalla juuri nyt,
enkä tiedä miten oon ikinä voinut kestää niitä.
Ainoa asia millä kestän nyt, on kokoajan miettiä, että mikään ei ole niinkuin silloin, ei mikään.
En halua muistaa tätä aikaa ollenkaan, mulle ei riitä sumuiset kohdat,
joista en ole varma onko ne tapahtuneet vai ei.
Mä haluan unohtaa. Kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti