Eilen oli taas se päivä kun ystäviä, poikaystäviä, avomiehiä, kihlattuja ja aviomiehiä lähti armeijaan.
Itseltäni lähti poikaystävä, enkä oo tänään tehnyt muuta kuin itkenyt.
Eilen välttelin sänkyyn menoa, kun ei mies ollutkaan vieressä.
Aamulla masensi ja ahdisti.
Päivällä alkoi itku.
Mun ainoa tukipilari.
Ei oo ketään kelle puhua, jos huono olo iskee,
ei ketään halattavana,
pelkkää ikävää, itkua, ahdistusta ja pelkoa mikä ei edesauta pärjäämistä ollenkaan.
Me ei periaatteessa asuta yhdessä, nukutaan vaan aina jompikumpi jommankumman luona.
Nyt oon yksin ankeassa yksiössäni, pidän verhot kiinni,
istun sohvalla kun sängyllä ei voi,
itken ja lopetan, itken taas koska muistan kuinka yksinäinen olen.
Sitä kuinka en pärjää. Sitä kuinka mies pärjää. Sitä kuinka kauan tätä tulee kestämään.
Mielialat vaihtelee jo nyt surusta vihaan, masennuksesta tunnottomuuteen.
Mitä musta on jäljellä enää vuoden jälkeen?
Helpottaako tää muka jossain vaiheessa?
En kestä olla yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti