sunnuntai 21. syyskuuta 2014

With shadows floating over

Kyyneleitä, ne ei lopu.

Mulla ei oo elämässä minkäänlaista suuntaa.
Mä en puhu, en kerro kenellekkään kuinka mua ahdistaa ja pelottaa.

Kuinka mä vihaankaan itseäni,
musta ei oo mihinkään.

Oon onnellinen vain silloin kun rakas pääsee lomille.
Arkisin en jaksa, perun menoja koska olen "kipeä",
vaikka en vaan tahdo nähdä ketään, tai oikeastaan en tahdo kenenkään näkevän mua.

Valitsen kodin, yksinäisyyden, ahdistuksen,
en jaksa esittää, hymyillä, vitsailla, olla muka rento vaikka haluaisin vaan olla kotona itkemässä.

En tiedä mitä teen, enkä pääse rakkaan viereen nukkumaan.
En jaksa enää vaan selviytyä. Yksin.


torstai 21. elokuuta 2014

Keep quiet and smile

Ahdistus. Suru. Epätoivo. 
Yksinäisyys. Pelko.
Kokoajan läsnä. 

Oon alkanut oksentamaankin taas. 
Pari vuotta sitten oksensin päivittäin.
Mutta en nyt, nyt vain pahimmat, enkä edes joka päivä. Sehän on hyvä, eikö?
Ruma läski vartalo, se ansaitsee tyhjentyä.

Yksi viilto ja koukussa.
Vuoden tauon jälkeen ensimmäiset suoraan sanottuna paskoja,
"vitun säälittävä ei enää osaa".
Seuraavat hieman parempia, hieman syvempiä.
Hieman tyytyväisyyttä.

Tää on tuttua, turvallista. 
Mä pystyn johonkin. 

lauantai 16. elokuuta 2014

I'm totally fine

Olin hiukan yli vuoden viiltelemättä, muutamia päiviä yli.
Eilen se päättyi.
Ja se jatkuu.

Mulla oli ainoastaan poikaystävä jolle puhua edes jollain tapaa.
Vaikka armeijassa onkin, eikä paljoa aikaa tai mitään.
Oli.
Se ei ymmärrä mitään, eikä edes yritä.
Eikä se anna mun enää kertoa mikä on,
vaihtaa vaan puheenaihetta.













Enkä mä kerro sille.
Tuskin sitä edes kiinnostaa.
Eikä mulla oo mitään hätää, ei se varmaan edes huomaa mun viiltoja.

Sama paska tapahtuu taas uudestaan,
eikä oo mitään miksi yrittää selvitä.

maanantai 11. elokuuta 2014

No one knows

Mä oon niin yksin,
mulla on niin paha olla,
mä viillän ihan pian.

Kyyneleet ei lopu.
Kipu ei lopu.

Oon itkeny kolme tuntia enkä saa kohta happea.















Mulla on terät tallella vieläkin.
Ja mä aion käyttää niitä.

tiistai 5. elokuuta 2014

Juoksija lähtökuopissaan

Välillä mun päässä käy ajatus,
että pitäisikö hakea "ammattiapua".

Joku jolle puhua tästä ahdistuksesta.
Mutta sitten mä tajuan, etten tarvitse sellaista.
Mulla pitäis olla kaikki hyvin.

En viiltele. En kuitenkaan väitä etteikö mielessä välillä kävisi.
En oksenna-paastoa-ahmi-oksenna enää. Kerran kahdessa kuukaudessa saatan oksentaa. Kokeilla vielä.
En ajattele itsemurhaa. Tämä on totta.

Mä vaan tunnen olevani niin yksin.
Ja haluaisin viiltää. Hetken kadota siihen ajatukseen, että sattuu fyysisesti.

Mulla on ollut kyllä tekemistä.
Oon nähnyt kaveria tosi paljon ja mulla on ollut hauskaa.
Tunne että en ehkä olekkaan niin yksin.

Tää on taas rankka ilta.
Ei ketään kelle puhua, vaikka välillä luulen niin.

Mitä vittua teen jos meen palasiksi?

tiistai 29. heinäkuuta 2014

What if my sun would never rise?

On mennyt ihan hyvin nyt.
Olo ei ole ollut viime postauksen jälkeen samoissa uomissa,
ikäväänkin on jo hieman tottunut. Tai sitä on oppinut kestämään.
En tiedä miten sen sanoisi.
Osaan nukkua yksin, mitä ihmettelen.

Tulevaisuus vaan ahdistaa.
Koulupaikasta ei tietoa. 
Ja töihin en pysty menemään.

En oo kommentoinut muiden blogeja aikoihin,
raivostuttavaa. En vaan osaa.

Olo on, että voisi vaan ryypätä. 
Koska en halua miettiä tulevaisuutta, sitä, mitä mun pitäisi tehdä.
Haluan vaan elää ja unohtaa. 
Olla kuin aikuinen lapsi kunnes kuolen. 

Joskus tuntuu, että en kuulu tänne.
Normaaleiden ihmisten keskelle. 
En osaa olla niinkuin ne. 

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Fighting with myself

Muhun iski yhtäkkiä kaikki se ahdistus,
mitä yli kaksi vuotta sitten tunsin.
Kaikki se epätoivo. Pelko.
Ja se tunnottomuus.
Tiedättekö, kun tuntee kaikki kamalat tunteet muttei silti mitään?

En tiedä oonko ikinä kiittänyt poikaystävääni siitä,
mitä kaikkea se mun eteen teki, kuinka se jaksoi.
En myöskään ole varma, olenko koskaan pyytänyt anteeksi,
joitakin asioita jotka se teki, jotka nyt ymmärrän olleen sille helvetin vaikeita.

Mulla on myös paljon pimeitä kohtia tuolta ajalta.
Kuten kahdeksannelta luokaltakin.
Mutta reilun kahden vuoden takaiset tunteet, mä en välillä pääse niistä eroon.

Muistan jotain ja samalla muistan sen tunteen mikä silloin oli,
tällä kertaa muistin tapahtuman, jolloin olin epätoivoinen, ahdistunut ja tuskissani.
Ja halusin kuolla.
Mä tunnen noi tunteet täysin samalla tavalla juuri nyt,
enkä tiedä miten oon ikinä voinut kestää niitä.
Ainoa asia millä kestän nyt, on kokoajan miettiä, että mikään ei ole niinkuin silloin, ei mikään.

En halua muistaa tätä aikaa ollenkaan, mulle ei riitä sumuiset kohdat,
joista en ole varma onko ne tapahtuneet vai ei.

Mä haluan unohtaa. Kokonaan.