tiistai 29. heinäkuuta 2014

What if my sun would never rise?

On mennyt ihan hyvin nyt.
Olo ei ole ollut viime postauksen jälkeen samoissa uomissa,
ikäväänkin on jo hieman tottunut. Tai sitä on oppinut kestämään.
En tiedä miten sen sanoisi.
Osaan nukkua yksin, mitä ihmettelen.

Tulevaisuus vaan ahdistaa.
Koulupaikasta ei tietoa. 
Ja töihin en pysty menemään.

En oo kommentoinut muiden blogeja aikoihin,
raivostuttavaa. En vaan osaa.

Olo on, että voisi vaan ryypätä. 
Koska en halua miettiä tulevaisuutta, sitä, mitä mun pitäisi tehdä.
Haluan vaan elää ja unohtaa. 
Olla kuin aikuinen lapsi kunnes kuolen. 

Joskus tuntuu, että en kuulu tänne.
Normaaleiden ihmisten keskelle. 
En osaa olla niinkuin ne. 

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Fighting with myself

Muhun iski yhtäkkiä kaikki se ahdistus,
mitä yli kaksi vuotta sitten tunsin.
Kaikki se epätoivo. Pelko.
Ja se tunnottomuus.
Tiedättekö, kun tuntee kaikki kamalat tunteet muttei silti mitään?

En tiedä oonko ikinä kiittänyt poikaystävääni siitä,
mitä kaikkea se mun eteen teki, kuinka se jaksoi.
En myöskään ole varma, olenko koskaan pyytänyt anteeksi,
joitakin asioita jotka se teki, jotka nyt ymmärrän olleen sille helvetin vaikeita.

Mulla on myös paljon pimeitä kohtia tuolta ajalta.
Kuten kahdeksannelta luokaltakin.
Mutta reilun kahden vuoden takaiset tunteet, mä en välillä pääse niistä eroon.

Muistan jotain ja samalla muistan sen tunteen mikä silloin oli,
tällä kertaa muistin tapahtuman, jolloin olin epätoivoinen, ahdistunut ja tuskissani.
Ja halusin kuolla.
Mä tunnen noi tunteet täysin samalla tavalla juuri nyt,
enkä tiedä miten oon ikinä voinut kestää niitä.
Ainoa asia millä kestän nyt, on kokoajan miettiä, että mikään ei ole niinkuin silloin, ei mikään.

En halua muistaa tätä aikaa ollenkaan, mulle ei riitä sumuiset kohdat,
joista en ole varma onko ne tapahtuneet vai ei.

Mä haluan unohtaa. Kokonaan.


tiistai 8. heinäkuuta 2014

No one to help

Eilen oli taas se päivä kun ystäviä, poikaystäviä, avomiehiä, kihlattuja ja aviomiehiä lähti armeijaan.
Itseltäni lähti poikaystävä, enkä oo tänään tehnyt muuta kuin itkenyt.

Eilen välttelin sänkyyn menoa, kun ei mies ollutkaan vieressä.
Aamulla masensi ja ahdisti.
Päivällä alkoi itku.

Mun ainoa tukipilari.
Ei oo ketään kelle puhua, jos huono olo iskee,
ei ketään halattavana,
pelkkää ikävää, itkua, ahdistusta ja pelkoa mikä ei edesauta pärjäämistä ollenkaan.

Me ei periaatteessa asuta yhdessä, nukutaan vaan aina jompikumpi jommankumman luona.
Nyt oon yksin ankeassa yksiössäni, pidän verhot kiinni,
istun sohvalla kun sängyllä ei voi,
itken ja lopetan, itken taas koska muistan kuinka yksinäinen olen.
Sitä kuinka en pärjää. Sitä kuinka mies pärjää. Sitä kuinka kauan tätä tulee kestämään.

Mielialat vaihtelee jo nyt surusta vihaan, masennuksesta tunnottomuuteen.
Mitä musta on jäljellä enää vuoden jälkeen?
Helpottaako tää muka jossain vaiheessa?

En kestä olla yksin.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

I hear the ticking of the clock

Mä istun taas yksin kotona itkemässä,
niinkuin jokaisena tämän viikon päivänä.

En jaksa olla yksin. En jaksa.

Sammutan puhelimen etten kuule viestejä.

Tuleeko niitä edes?

tiistai 27. toukokuuta 2014

It never ends

Rakastan sua, kuinkakohan pitkä aika siitä on, kun olen kuullut tuon.
Kaksi vai kolme viikkoa?
Silti vastaat nii mäki sua, kun sanon sen. Niin varmaan.
Suudelma, kerran vai kaksi päivässä, koska mä haluan.
Aina mun aloitteesta.

En jaksa. Enkä yritä.
Itken vaan yksin kotona,
sä menetät mut ja mä itseni,
et nää enää muutakuin kuoren.

Mä vihaan itseäni taas,
ja tällä kertaa se on myös sun syytä.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

I hate myself and want to die

Kävin eilen pitkästä aikaa vaa'alla.
Mä vihaan itseäni, mä olen oksettava.

Poikaystävä ei halua mua, yhtään,
se ei edes koske mua,
koska mä olen oksettava.

Vihaan itseäni.
Voisin kuolla.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

It's time to stop the game

Menkat alkoi pari päivää sitten,
enkä oo aikoihin ollut niin helpottunut.

Sekään ei kestänyt kauaa.
Koska mä en kestä kauaa.
En tätä jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa,
stressiä ja masentuneisuutta.

Väsymystä johon uni ei auta.
Tyytymättömyyttä jota hyvät sanat eivät helpota.
Elämää jossa yrittäminen ei ole tarpeeksi.

En osaa olla tyytyväinen.