Olen elämässä eksynyt, tyhjän päällä, ihmisten keskellä.
Välillä tuntuu, kuin minua ei olisi.
Tiedätte varmaan, kun puhun liikaa näkemisestä,
kuulemisesta,
liikaa tuntemisesta tai siitä pahimmasta - ei minkään tuntemisesta.
Kun pystyt sanomaan parhaalle ystävällesi kaikkein myrkyllisimmät sanat,
eikä se tunnu miltään,
pystyt satuttamaan itseäsi,
eikä se tunnu miltään,
pystyt huutamaan perheellesi ettet välitä heistä,
eikä se tunnu miltään.
Vaellan elämässä vailla päämäärää,
miettien,
miten joskus pystyin olemaan niin tunteeton.
Ja aina välillä, se olisi niin helppoa,
hypätä takaisin siihen aikaan,
kun mikään ei sattunut, kukaan ei voinut repiä sitä suojakuorta irti, kukaan ei päässyt läpi - paitsi vasta muutaman vuoden päästä.
Ja silloin mikään muu ei sattunut niin paljon,
kuin tunteminen,
se tunneaalto joka iski kipuna, kaipauksena, tuskana, suruna ja vihana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti