Välillä mun päässä käy ajatus,
että pitäisikö hakea "ammattiapua".
Joku jolle puhua tästä ahdistuksesta.
Mutta sitten mä tajuan, etten tarvitse sellaista.
Mulla pitäis olla kaikki hyvin.
En viiltele. En kuitenkaan väitä etteikö mielessä välillä kävisi.
En oksenna-paastoa-ahmi-oksenna enää. Kerran kahdessa kuukaudessa saatan oksentaa. Kokeilla vielä.
En ajattele itsemurhaa. Tämä on totta.
Mä vaan tunnen olevani niin yksin.
Ja haluaisin viiltää. Hetken kadota siihen ajatukseen, että sattuu fyysisesti.
Mulla on ollut kyllä tekemistä.
Oon nähnyt kaveria tosi paljon ja mulla on ollut hauskaa.
Tunne että en ehkä olekkaan niin yksin.
Tää on taas rankka ilta.
Ei ketään kelle puhua, vaikka välillä luulen niin.
Mitä vittua teen jos meen palasiksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti