Yksinäisyys. Pelko.
Kokoajan läsnä.
Oon alkanut oksentamaankin taas.
Pari vuotta sitten oksensin päivittäin.
Mutta en nyt, nyt vain pahimmat, enkä edes joka päivä. Sehän on hyvä, eikö?
Ruma läski vartalo, se ansaitsee tyhjentyä.
Yksi viilto ja koukussa.
Vuoden tauon jälkeen ensimmäiset suoraan sanottuna paskoja,
"vitun säälittävä ei enää osaa".
Seuraavat hieman parempia, hieman syvempiä.
Hieman tyytyväisyyttä.
Tää on tuttua, turvallista.
Mä pystyn johonkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti