Kyyneleitä, ne ei lopu.
Mulla ei oo elämässä minkäänlaista suuntaa.
Mä en puhu, en kerro kenellekkään kuinka mua ahdistaa ja pelottaa.
Kuinka mä vihaankaan itseäni,
musta ei oo mihinkään.
Oon onnellinen vain silloin kun rakas pääsee lomille.
Arkisin en jaksa, perun menoja koska olen "kipeä",
vaikka en vaan tahdo nähdä ketään, tai oikeastaan en tahdo kenenkään näkevän mua.
Valitsen kodin, yksinäisyyden, ahdistuksen,
en jaksa esittää, hymyillä, vitsailla, olla muka rento vaikka haluaisin vaan olla kotona itkemässä.
En tiedä mitä teen, enkä pääse rakkaan viereen nukkumaan.
En jaksa enää vaan selviytyä. Yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti