säännöllisesti tai satunnaisesti.
En silti väitä, että olisin päässyt siitä eroon.
Terät on tallella,
niitä on viisi,
oon joskus numeroinut ne
1. mitä käytin ensimmäisenä
2. mitä toisena
ja niin edelleen.
Siitä tiedän, mikä on parhaimmassa kunnossa,
terävin,
satuttavin.
Kaksi kuukautta edellisestä satuttamisesta,
niistä tuli huonoja,
silti ne loistaa punaisina edelleen.
Mulla ei ole ainuttakaan arpea,
jota en olisi itse luonut.
Koska alan ymmärtämään,
etteivät arvet ole tavoittelemisen arvoisia,
tai kauniita? Koska mulle ne ovat kauneuspilkkuja.
Vaikken voi sanoa enää itseäni itsetuhoiseksi,
tahdon silti välillä sen viillon tuoman helpotuksen,
joskus en ymmärrä, miksi en sitten vain viillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti